Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 8: Kontaktien kirjo.

Musiikkiterapeutin työssä on keskiössä asiakas. Asiakas on lapsi. Minun terapioissani oli näin. Näin lapsen perheen vanhemmat ja mahdolliset sisarukset liittyvät joukkoon. Myös mummot, vaarit ja muut sukulaiset sekä naapurit ovat mukana lapsen elämässä. Lapsi käy yleensä jo koulua, koska terapiat aktivoituvat usein vasta koulun alun tietämissä. Näin lapseen liittyy opettaja ja koulun muu henkilökunta. Kouluun lapsi useinkin näin maalaisterapeutin kohdalla tulee taksilla tms. Yksi tai useampi kontakti lisää. Lapsi käy säännöllisesti lääkärin pakeilla. Montakohan kontaktia sieltä tulee? Entä sosiaalipuolen työntekijät? Kuntoutuksen rahoittaa joku, joka on kiinnostunut kuntoutuksen edistymisestä monellakin tavoin. Taas lisää kontakteja. Toivottavasti lapsi voi myös harrastaa jotain. Lisää kontakteja. Sitten toivottavasti on vielä kaverit. Myös kaupat ym. palvelut joutuvat tekemisiin lapsen kanssa. 

Siis helposti jo pelkästään lapsen arjessa pyörii kymmeniä ihmisiä. Hyvin erilaisia. Kohtaamistiheydet vaihtelevat. Osan lapsi tapaa päivittäin, osan viikoittain, osan kuukausittain ja osan kerran pari vuodessa. 

Paradoksi tässä on se, että mitä vaikeammasta vammasta on kyse, sitä enemmän näitä kontakteja vain on oltava. Homma ei toimi muuten. Konkreettisesti tämän voi todeta kuntoutuskokouksissa, jossa voi helposti olla kymmenenkin kuntoutuksen asiantuntijaa paikalla pohtimassa kuntoutuksen tuloksia ja jatkotoimenpiteitä. Josta löytyy taas paradoksi. Hyvinkin harvoin lasta näkevät puhuvat hänen asioistaan suurella tietämyksellä pelkkien raporttien tai lyhyehkön tapaamisen pohjalta. Mutta näin systeemi toimii kuitenkin, jos asiat hoidetaan hyvin. Se on kuntoutuksesta vastaavan tahon vastuulla.

Kaikkia kontakteja  siis lapsi ei toki säännöllisesti tapaa, puhumattakaan terapeutti, mutta kaikki nämä kontaktit, satunnaisetkin, terapeutti joutuu työssään lapsen kanssa huomioimaan. Aika usein jopa utelemaan lähiaikojen tapahtumia. Etenkin, jos jotain outoa tulee esille. Koulun tms. kanssa kommunikointi yleensä kyllä sujuu. Parhaimmillaan terapeutti koetaan osaksi työyhteisöä. Tämän asiantilan tiedostaminen on tärkeää ja yhteistyö onkin organisoitava parhaan mahdollisen vuorovaikutuksen turvaamiseksi ja terapialle asetettujen tavoitteiden optimoimiseksi.

Tämä on terapeutin tehtävä oman työnsä osalta. Järjestelmä vaatii tiettyjä proseduureja (mm. lääkäri ja kela raportit), mutta käytännön tasolla terapeutin on otettava vastuu työstään ja aktiivisesti huolehdittava tähän liittyvien oleellisten asioiden tiedottamisesta molempiin suuntiin. 

Musiikkiterapeutin muistelmat. Osa 7: Valinnan vaikeus.

Kelan avattua mahdollisuuden musiikkiterapian palveluntuottajaksi täysimittaisesti 1990-luvun puolivälissä oli luonnollista laajentaa terapiatoimintaa sen osoittamiin tarpeisiin. Tämä tarkoitti kohdallani vaikeammin vammaisten lasten terapioita. Myös terveyskeskukset ja jopa vakuutusyhtiöt rahoittivat musiikkiterapioita uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Sittemmin työskentelin 75 prosenttisesti kelan palveluntuottajana.

Valitsin siis kliinikon osan tutkijan työn sijaan. Erityisesti en tätä silloin oivaltanut ja teinkin gradun jälkeen paljonkin suunnitelmia väitöskirjan suhteen. Lupa tähän tuli ja aloinkin suunnitelmallisemmin kerätä aineistoa ja hankkia taitoja tähänkin tehtävään. Välillä aika ja voimat riittivätkin tutkimushankkeen edistämiseen etenkin, kun aiheeseen pystyin kytkemään käytännön musiikkiterapiatyöni kehittämisen. Valinnan vaikeus tuli sitten vastaan: en voinut tehdä valintoja, joita tutkimustyö olisi vaatinut. Lasten tarpeet ja oikeus hoitoon ohittivat monet ideani mittauksista ja verrokkiryhmistä. En vain löytänyt enää mieltä tutkimuksen eteen työskentelyyn. Sitä vastoin mt-menetelmäni sisäinen havainnointi ja terapian tulosten arviointi kehittyivät käytännön työn avulla. Kehittelin tarkan proseduurin terapian pitkiinkin läpivienteihin, mutta kuitenkin huomioiden lasten tarpeiden ensisijaisuuden. Keskiössä tässä oli yhteistyö lasten arkipäivän ihmisten kanssa. 

Valinnan vaikeus säilyi kuitenkin ja vapaa-aikani sekä lomani pyrin edistämään tutkimushankettani vuosi vuoden jälkeen. Monet käsikirjoituksen ja muut suunnitelmat tein, mutta valmista niistä ei tullut. Ohjaus tähän työhön olisi varmaankin ollut tarjolla, mutta senkin organisoiminen olisi vienyt aikaa ja ollut pois aktiivityöstäni. Täytyy muistaa, että tein myös opettajan / rehtorin tehtäviä terapiatyöhön ohella (vai kummin päin se oli) aina eläkepäiviini saakka. 

Kaikesta huolimatta tutkimushankkeista oli hyötyäkin. Kriittinen tiedon kerääminen ja analysointi kehittyivät näiden vuosien aikana. Ja vieläkin mielessäni itää mahdollisuus saattaa työni loppuun. 

Nythän voisin sen valinnan tehdä.