perjantai 24. tammikuuta 2014

Teenkö luovaa työtä? Muusikkona, musiikkiterapeuttina, musiikinopettajana? Tai yleisesti olenko luova ihmisenä?

Luovuuden tutkimusta on paljon. Ydin näissä on, että luovuus kuuluu kaikille luontaisesti. Tällöin tarkoitettaneen muitakin kuin vain (huippu)lahjakkaita neroja.

Kuka sitten ei tee luovaa työtä? Miten se rajataan? Kuka sen määrittää? Onko taidetyö luovempaa kuin vaikkapa kassatyö? Ja kumpi on arvokkaampaa tai tarpeelisempaa? Ja kuka näitä arvottaa?

Kysymyksiä, kysymyksiä!

Kun itse olen periaatteessa siirtynyt leikkivästä lapsesta muusikoksi, eivät nämä kysymykset ole mieltäni vaivanneet (ennen kuin nyt). Työ musiikin parissa on ollut työtä siinä kuin muukin työ. Tai näin ainakin nyt ajattelen. Ja myös opiskelut aikoinaan.

Kovaa työtä!

Muun muassa taide (alleviivaten) mielletään luovaksi työksi ilman sen kummempaa pohdintaa. Näin yleisesti. Ja ehkäpä eniten muitten kuin taiteilijoiden itsensä mielissä. Kyllä siis luovuuden on ilmennyttävä muuallakin kuin taiteessa, jos se kerran on ihmiselle luontainen taito.

Jotenkin tahtoisikin pelkistää luovuuden määritelmää monimutkaisista näkemyksistä lahjakkuuksista, älykkyydestä, stressinsietokyvystä jne. johonkin kouriintuntuvampaan. Mielestäni monikaan argumentti ei aina kohtaa arkista todellisuutta. Ihmiset voivat monista kyvyistään riippumatta olla luovia  arvostettuja tekijöitä ja jopa taitelijoita. Ja ilman varsinaista taidekoulutusta! Jälkeä vain syntyy!

Kuin lapsen leikissä.

Olen näet sitä mieltä, että esim. jokainen ammattikoulutuksen saanut muusikko pystyy tekemään työnsä asiallisesti. Mutta missä se luovuus siinä sitten on? Koulutuksen myötä musiikkiterapeutti pystyy kohtaamaan asiakkaansa ammattitaidolla. Mutta missä se luovuus taas on? Ja samaa listaa voisi varmaan jatkaa pidemmällekin.

Sanottakoon tähän väliin, että itse olen ylpeä omasta työstäni musiikin ja koulutuksen parissa, ja arvostan jo tästä syystä pätevää koulutusta.


Luovuus vaatii käynnistyäkseen tarpeen tehdä jotain. Useinkin kriisien yhteydessä luovat teot kukoistavat. Koulutuksella (tai kokemuksella) on saatu valmius sanoa se jollain tilanteen ratkaisuun sopivalla keinolla.

Mutta riittävätkö nämä kaksi ulottuvuutta luovan teon tuottamiseen? Tässä nousee epäilykseni. Tuloksena voi hyvinkin olla toimiva ja kauniskin ratkaisu, mutta onko se luova? Luulen näet, että tällöin tuotetaan vain enemmän tai vähemmän opittuja strategioita ilman suurempaa intohimoa. Luovat (spontaanit) teot kun eivät yleensä seuraa konvetionaalisia polkuja ja aiheuttavat sietämättömän tarpeen saada juttu päätökseen.

Siis intohimoko olisi sitten se puuttuva pala luovan artefaktin aikaansaamiseksi?
Ehkä turhan voimakas sana, mutta mielestäni vasta joku psyykkinen tarve saa luovuuden kukkimaan. Sama lähde lienee jo käynnistänyt sen. Jutusta tulee oman näköinen ja mikä tärkeintä: vain näin se saa mahdollisesti muutkin kiinnostumaan jutusta.

Syntyy vuorovaikutusta!

Tämä on oleellista!

Kaikki tekomme ovat tarkoitetut muitten ulottuville. Joskus niistä pidämme ehkä vain me itse, mutta luovalla luova tahto on kova!

Mielenkiintoiseksi ilmiö tulee silloin, kun luovalle vuorovaikutusaktille altistutaan vaikkapa konsertissa, teatterissa tai taidenäyttelyssä. Se prosessi, mikä on tarvittu ko. teoksien synnyttämiseen näyttää siirtyvän myös kokijoihin: se luo heille jonkin syvällisen ja saman suuntaisen tunteen minkä tekijäkin on kokenut. Ainakin jonkin osan siitä.

Näin luova työ on tehnyt kommunikatiivisen tehtävänsä, joka edelleen tuottaa jotain uutta...

Siis, luovuus vaatii: 1. haasteen, 2. keinot ja 3. intohimon. Kaikkien on oltava yhtäaikaa päällä, mutta näitten väliset suhteet ovat tilanteen muovaamana erilaisia.

1. Haaste voi tulla mistä tahansa.

2. Keinot löytyvät eri tavoilla, useinkin koulutuksen ja kokemuksen kautta.

3. Intohimo on oleellinen generaattori prosessissa.

Annetaan siis lapsen leikkiä!

Se on (luovan) ihmisen oikeus. Aikuisenakin.