Muutama päivä sitten kuulin radiosta tutkijan puhuvan valaiden laulusta. Erityisesti kiinnitin huomioni siihen, ettei sen syytä oikein tiedetä.
No, muusikon ja musiikkiterapeutin kiinnostus heräsi ja aloin pohtia ko. juttua.
Lisäpontta tähän kirjoitukseen sain fb:ssa olleeseen videoon, jossa veneilijät pelastavat valaan sotkeutuneesta verkosta. Valas selvästi ymmärsi, että sitä halutaan auttaa. MOSTAMAZINGPLANET.COM
Jo vanhastaan on ollut tiedossani, että valaat ja muut sen lajitoverit ovat älykästä kansaa.
Nämä asiat - laulaminen, älykkyys, kommunikointi - sai minut pohtimaan todella laulamisen perimmäistä syytä musiikkiterapian näkökulmasta.
Ihmisille laulu (soittokin ja ehkäpä pelkkä musiikillinen ajattelu) on tunteiden tulkki. Siis laululla käsitellään iloja ja suruja. Se, tavoittaako laulu ketään, ei ole merkitystä. Tämänhän jokainen voi itse todentaa. Ja on tälle myös tieteellistä perustaa.
Nyt sitten, kuinka paljon älykkyyttä tarvitaan tällaiseen psyykkisen toimintaa, joka ihmisille on luontainen? Vai onko tämä jokin lajikohtainen - vain ihmisille kuuluva ominaisuus?
Kehittyvälle sikiölle voi jo laulaa. Ja tämä on tiedetään olevan syntyvälle lapselle hyödyksi. Jotkut puhuvat jopa musiikkikasvatuksen aloittamisesta, mutta minulle se on enemmän: tunneilmaisun kehittämistä.
Edelleen musiikilla tiedetään olevan hyviä vaikutuksia kehitysvammaisten kanssa työskennellessä, niin terapiana kuin myös viihdykkeenä. Kuten meille kaikille. ÄO: ta ei tässä mitata, eikä sikiölläkään. Silti se toimii!
Niinpä päättelenkin valaiden laululla olevan saman mielen kuin meillä ihmisilläkin: tunteiden käsittely, psyykkinen työ. Saattaa koskea muitakin eläimiä. Tiedä häntä.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
Tarasti, Eero 1992 Romantiikan uni ja hurmio.
Pari poimintaa ilman kommentteja.
s. 25
"Ruskinhan (John Ruskin) luokitteli taiteilijat kolmeen kategoriaan: niihin jotka näkevät oikein, koska eivät tunne mitään, mikä oli tietysti alin luokka; niihin jotka näkevät väärin, koska tuntevat voimakkaasti ... Kolmas ja tietenkin korkein kategoria oli taiteilija, joka sekä näki oikein että tunsi voimakkaasti."
ss. 32-33
"Mutta vielä tulee muistaa, että musiikki voi saada kertovan ominaisuuden ei vain rakenteensa kautta, vaan myös siten että se esitetään »kertovalla» tavalla. Joillakin taiteilijoilla on kyky taivuttaa kuulijat seuraamaan tulkintansa kaikkia käänteitä, tehdä jopa sellaisesta musiikista, jolla ei sinänsä ole mitään kertovaa, luonteeltaan narratiivista. Jos asettaa tällaisen tulkinnan rinnalle toisen, jossa tähän ei pyritä, ero tulee ilmeiseksi.
Pari poimintaa ilman kommentteja.
s. 25
"Ruskinhan (John Ruskin) luokitteli taiteilijat kolmeen kategoriaan: niihin jotka näkevät oikein, koska eivät tunne mitään, mikä oli tietysti alin luokka; niihin jotka näkevät väärin, koska tuntevat voimakkaasti ... Kolmas ja tietenkin korkein kategoria oli taiteilija, joka sekä näki oikein että tunsi voimakkaasti."
ss. 32-33
"Mutta vielä tulee muistaa, että musiikki voi saada kertovan ominaisuuden ei vain rakenteensa kautta, vaan myös siten että se esitetään »kertovalla» tavalla. Joillakin taiteilijoilla on kyky taivuttaa kuulijat seuraamaan tulkintansa kaikkia käänteitä, tehdä jopa sellaisesta musiikista, jolla ei sinänsä ole mitään kertovaa, luonteeltaan narratiivista. Jos asettaa tällaisen tulkinnan rinnalle toisen, jossa tähän ei pyritä, ero tulee ilmeiseksi.
perjantai 24. tammikuuta 2014
Teenkö luovaa työtä? Muusikkona, musiikkiterapeuttina, musiikinopettajana? Tai yleisesti olenko luova ihmisenä?
Luovuuden tutkimusta on paljon. Ydin näissä on, että luovuus kuuluu kaikille luontaisesti. Tällöin tarkoitettaneen muitakin kuin vain (huippu)lahjakkaita neroja.
Kuka sitten ei tee luovaa työtä? Miten se rajataan? Kuka sen määrittää? Onko taidetyö luovempaa kuin vaikkapa kassatyö? Ja kumpi on arvokkaampaa tai tarpeelisempaa? Ja kuka näitä arvottaa?
Kysymyksiä, kysymyksiä!
Kun itse olen periaatteessa siirtynyt leikkivästä lapsesta muusikoksi, eivät nämä kysymykset ole mieltäni vaivanneet (ennen kuin nyt). Työ musiikin parissa on ollut työtä siinä kuin muukin työ. Tai näin ainakin nyt ajattelen. Ja myös opiskelut ammattiin aikoinaan.
Kovaa työtä!
Muun muassa taide (alleviivaten) mielletään luovaksi työksi ilman sen kummempaa pohdintaa. Näin yleisesti. Ja ehkäpä eniten muitten kuin taiteilijoiden itsensä mielissä. Kyllä siis luovuuden on ilmennyttävä muuallakin kuin taiteessa, jos se kerran on ihmiselle luontainen taito.
Jotenkin tahtoisikin pelkistää luovuuden määritelmää monimutkaisista näkemyksistä lahjakkuuksista, älykkyydestä, stressinsietokyvystä jne. johonkin kouriintuntuvampaan. Mielestäni monikaan argumentti ei aina kohtaa arkista todellisuutta. Ihmiset voivat monista kyvyistään riippumatta olla luovia arvostettuja tekijöitä ja jopa taitelijoita. Ja ilman varsinaista taidekoulutusta! Jälkeä vain syntyy!
Kuin lapsen leikissä.
Olen näet sitä mieltä, että esim. jokainen ammattikoulutuksen saanut muusikko pystyy tekemään työnsä asiallisesti. Mutta missä se luovuus siinä sitten on? Koulutuksen myötä musiikkiterapeutti pystyy kohtaamaan asiakkaansa ammattitaidolla. Mutta missä se luovuus taas on? Ja samaa listaa voisi varmaan jatkaa pidemmällekin.
Sanottakoon tähän väliin, että itse olen ylpeä omasta työstäni musiikin ja koulutuksen parissa, ja arvostan jo tästä syystä pätevää koulutusta.
Luovuus vaatii käynnistyäkseen tarpeen tehdä jotain. Useinkin kriisien yhteydessä luovat teot kukoistavat. Koulutuksella (tai kokemuksella) on saatu valmius sanoa se jollain tilanteen ratkaisuun sopivalla keinolla.
Mutta riittävätkö nämä kaksi ulottuvuutta luovan teon tuottamiseen? Tässä nousee epäilykseni. Tuloksena voi hyvinkin olla toimiva ja kauniskin ratkaisu, mutta onko se luova? Luulen näet, että tällöin tuotetaan vain enemmän tai vähemmän opittuja strategioita ilman suurempaa intohimoa. Luovat (spontaanit) teot kun eivät yleensä seuraa konvetionaalisia polkuja ja aiheuttavat sietämättömän tarpeen saada juttu päätökseen.
Siis intohimoko olisi sitten se puuttuva pala luovan artefaktin aikaansaamiseksi?
Ehkä turhan voimakas sana, mutta mielestäni vasta joku psyykkinen tarve saa luovuuden kukkimaan. Sama lähde lienee jo käynnistänyt sen. Jutusta tulee oman näköinen ja mikä tärkeintä: vain näin se saa mahdollisesti muutkin kiinnostumaan jutusta.
Syntyy vuorovaikutusta!
Tämä on oleellista!
Kaikki tekomme ovat tarkoitetut muitten ulottuville. Joskus niistä pidämme ehkä vain me itse, mutta luovalla luova tahto on kova!
Mielenkiintoiseksi ilmiö tulee silloin, kun luovalle vuorovaikutusaktille altistutaan vaikkapa konsertissa, teatterissa tai taidenäyttelyssä. Se prosessi, mikä on tarvittu ko. teoksien synnyttämiseen näyttää siirtyvän myös kokijoihin: se luo heille jonkin syvällisen ja saman suuntaisen tunteen minkä tekijäkin on kokenut. Ainakin jonkin osan siitä.
Näin luova työ on tehnyt kommunikatiivisen tehtävänsä, joka edelleen tuottaa jotain uutta...
Siis, luovuus vaatii: 1. haasteen, 2. keinot ja 3. intohimon. Kaikkien on oltava yhtäaikaa päällä, mutta näitten väliset suhteet ovat tilanteen muovaamana erilaisia.
1. Haaste voi tulla mistä tahansa.
2. Keinot löytyvät eri tavoilla, useinkin koulutuksen ja kokemuksen kautta.
3. Intohimo on oleellinen generaattori prosessissa.
Annetaan siis lapsen leikkiä!
Se on (luovan) ihmisen oikeus. Aikuisenakin.
Luovuuden tutkimusta on paljon. Ydin näissä on, että luovuus kuuluu kaikille luontaisesti. Tällöin tarkoitettaneen muitakin kuin vain (huippu)lahjakkaita neroja.
Kuka sitten ei tee luovaa työtä? Miten se rajataan? Kuka sen määrittää? Onko taidetyö luovempaa kuin vaikkapa kassatyö? Ja kumpi on arvokkaampaa tai tarpeelisempaa? Ja kuka näitä arvottaa?
Kysymyksiä, kysymyksiä!
Kun itse olen periaatteessa siirtynyt leikkivästä lapsesta muusikoksi, eivät nämä kysymykset ole mieltäni vaivanneet (ennen kuin nyt). Työ musiikin parissa on ollut työtä siinä kuin muukin työ. Tai näin ainakin nyt ajattelen. Ja myös opiskelut ammattiin aikoinaan.
Kovaa työtä!
Muun muassa taide (alleviivaten) mielletään luovaksi työksi ilman sen kummempaa pohdintaa. Näin yleisesti. Ja ehkäpä eniten muitten kuin taiteilijoiden itsensä mielissä. Kyllä siis luovuuden on ilmennyttävä muuallakin kuin taiteessa, jos se kerran on ihmiselle luontainen taito.
Jotenkin tahtoisikin pelkistää luovuuden määritelmää monimutkaisista näkemyksistä lahjakkuuksista, älykkyydestä, stressinsietokyvystä jne. johonkin kouriintuntuvampaan. Mielestäni monikaan argumentti ei aina kohtaa arkista todellisuutta. Ihmiset voivat monista kyvyistään riippumatta olla luovia arvostettuja tekijöitä ja jopa taitelijoita. Ja ilman varsinaista taidekoulutusta! Jälkeä vain syntyy!
Kuin lapsen leikissä.
Olen näet sitä mieltä, että esim. jokainen ammattikoulutuksen saanut muusikko pystyy tekemään työnsä asiallisesti. Mutta missä se luovuus siinä sitten on? Koulutuksen myötä musiikkiterapeutti pystyy kohtaamaan asiakkaansa ammattitaidolla. Mutta missä se luovuus taas on? Ja samaa listaa voisi varmaan jatkaa pidemmällekin.
Sanottakoon tähän väliin, että itse olen ylpeä omasta työstäni musiikin ja koulutuksen parissa, ja arvostan jo tästä syystä pätevää koulutusta.
Luovuus vaatii käynnistyäkseen tarpeen tehdä jotain. Useinkin kriisien yhteydessä luovat teot kukoistavat. Koulutuksella (tai kokemuksella) on saatu valmius sanoa se jollain tilanteen ratkaisuun sopivalla keinolla.
Mutta riittävätkö nämä kaksi ulottuvuutta luovan teon tuottamiseen? Tässä nousee epäilykseni. Tuloksena voi hyvinkin olla toimiva ja kauniskin ratkaisu, mutta onko se luova? Luulen näet, että tällöin tuotetaan vain enemmän tai vähemmän opittuja strategioita ilman suurempaa intohimoa. Luovat (spontaanit) teot kun eivät yleensä seuraa konvetionaalisia polkuja ja aiheuttavat sietämättömän tarpeen saada juttu päätökseen.
Siis intohimoko olisi sitten se puuttuva pala luovan artefaktin aikaansaamiseksi?
Ehkä turhan voimakas sana, mutta mielestäni vasta joku psyykkinen tarve saa luovuuden kukkimaan. Sama lähde lienee jo käynnistänyt sen. Jutusta tulee oman näköinen ja mikä tärkeintä: vain näin se saa mahdollisesti muutkin kiinnostumaan jutusta.
Syntyy vuorovaikutusta!
Tämä on oleellista!
Kaikki tekomme ovat tarkoitetut muitten ulottuville. Joskus niistä pidämme ehkä vain me itse, mutta luovalla luova tahto on kova!
Mielenkiintoiseksi ilmiö tulee silloin, kun luovalle vuorovaikutusaktille altistutaan vaikkapa konsertissa, teatterissa tai taidenäyttelyssä. Se prosessi, mikä on tarvittu ko. teoksien synnyttämiseen näyttää siirtyvän myös kokijoihin: se luo heille jonkin syvällisen ja saman suuntaisen tunteen minkä tekijäkin on kokenut. Ainakin jonkin osan siitä.
Näin luova työ on tehnyt kommunikatiivisen tehtävänsä, joka edelleen tuottaa jotain uutta...
Siis, luovuus vaatii: 1. haasteen, 2. keinot ja 3. intohimon. Kaikkien on oltava yhtäaikaa päällä, mutta näitten väliset suhteet ovat tilanteen muovaamana erilaisia.
1. Haaste voi tulla mistä tahansa.
2. Keinot löytyvät eri tavoilla, useinkin koulutuksen ja kokemuksen kautta.
3. Intohimo on oleellinen generaattori prosessissa.
Annetaan siis lapsen leikkiä!
Se on (luovan) ihmisen oikeus. Aikuisenakin.
torstai 21. marraskuuta 2013
Mieltäni on hämmentänyt asia, johon törmään melkeinpä päivittäin töissäni ja jonka luulin kadonneen jo iät ajat sitten: musiikin käyttö aikuisten kehitysvammaisten työpaikoissa tms. Luulisi, että henkilökunnan koulutuksessa näitä asioita olisi käsitelty perusteellisesti. Näistä haluaisin yleisempääkin keskustelua. Siksi ehkä kärjistän!
1. Äänimaisemat
Käydessäni ko. paikoissa työssä satunnaisena musiikkiterapeuttina hämmästelen sitä mekkalan määrää, joka kuuluu tiloissa. Tuntuu ettei kenelläkään ole minkäänlaista ajatusta tällaisen auditiivisen stimulaation merkityksestä työyhteisölle. Ajatus lienee, että se on tarkoitettu viihdykkeeksi, mutta jatkuvana virtana sen vaikutus on aivan päinvastainen ja varmaan useinkin syynä monille häiriötekijöille kaikille työyhteisössä, siis myös ohjaajille.
2. Musiikkihetket
Tähän teemaan törmään niinmuodoin työmatkoillani ko. paikoissa, mutta tästä kuulen puheita myös asiakkaiden vapaa-ajalla laulupiirien keskusteluhetkissä. Usein soitettu/laulettu materiaali on pelkkää lasten musiikkia, usein kylläkin kauniisti laulettuna, mutta: Lasten musiikkia aikuisille! Järkyttävää! Kun tehtävänä on kuitenkin saada asiakkaat mahdollisimman paljon tuntemaan itsensä ikäisikseen. Jotenkin henkilökunta sotkee asioita, joiden perimmäisenä syynä näen liian hyvän sydämen, hyssyttelävän tätimäisyyden. Ajatellaan ehkä, että ei sotketa näitten ihmisten tunteita aikuisten tunteilla. Näin samalla niistä ei sitten tarvitse myöskään keskustella.
1. Äänimaisemat
Käydessäni ko. paikoissa työssä satunnaisena musiikkiterapeuttina hämmästelen sitä mekkalan määrää, joka kuuluu tiloissa. Tuntuu ettei kenelläkään ole minkäänlaista ajatusta tällaisen auditiivisen stimulaation merkityksestä työyhteisölle. Ajatus lienee, että se on tarkoitettu viihdykkeeksi, mutta jatkuvana virtana sen vaikutus on aivan päinvastainen ja varmaan useinkin syynä monille häiriötekijöille kaikille työyhteisössä, siis myös ohjaajille.
2. Musiikkihetket
Tähän teemaan törmään niinmuodoin työmatkoillani ko. paikoissa, mutta tästä kuulen puheita myös asiakkaiden vapaa-ajalla laulupiirien keskusteluhetkissä. Usein soitettu/laulettu materiaali on pelkkää lasten musiikkia, usein kylläkin kauniisti laulettuna, mutta: Lasten musiikkia aikuisille! Järkyttävää! Kun tehtävänä on kuitenkin saada asiakkaat mahdollisimman paljon tuntemaan itsensä ikäisikseen. Jotenkin henkilökunta sotkee asioita, joiden perimmäisenä syynä näen liian hyvän sydämen, hyssyttelävän tätimäisyyden. Ajatellaan ehkä, että ei sotketa näitten ihmisten tunteita aikuisten tunteilla. Näin samalla niistä ei sitten tarvitse myöskään keskustella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)