Kellokosken perinteiseen sairaalaan ohjattiin tutustumaan ensin. Varmaan näkivät päälle, ettei pojalla ole kokemusta alalta. Ja olin kyllä aika hämilläni.
No, onneksi se jäi.
Sitten tuli kutsu Suojarinteen keskuslaitokseen Suolahteen. Ei tutustumisia, eikä muutakaan. No, sinne menin ja jäin koko vuodeksi suorittamaan siviilipalvelustani musiikin ohjaajana. Käänne elämässäni.
Monin tavoin.
Suhtautuminen sivareihin laitoksessa oli hyvää ja meitä olikin useampia siellä palveluksessa.
Mutta se siitä.
Itse sain kokea musiikin maagisen mahdin kiertäessäni eri osastoilla laulattamassa porukkaa. Musiikkihetket olivat odotettuja tilaisuuksia.
Mutta kokematon olin.
Asukkaat herättivät minussa paljon erilaisia tunteita, enkä aina oivaltanut mistä kenkä puristi. Helpoimpia olivat vaikeimmin vammaiset, koska heille tuntui riittävän tämä pelkkä toiminta sinällään.
Suunnittelu puuttui.
Ja se näkyi sitten haastavampien asiakkaiden kohdalla, jotka saivat välillä voimakkaitakin tunnneryöppyjä pintaan.
Tavoitteet olivat ylimalkaisia.
Tai sitten niitä ei ollut. Sivariparka toimi välillä vain jukeboksina. Toiminnan sisältö korvasi tavoitteet. Tuntien rakenne oli vain kellon ajoissa. Ennakointi puuttui. Tilanteet alkoivat usein keskusradion sammuttamisella ja päättyivät se avaamiseen.
Silloin kyllä aloin jo oivaltaa.
Istunnon sunnittelu on koko homman ydin. Määritä tavoitteet, pohdi keinot ja simsalabim! Homma alkaa toimia ja tuloksiakin tulee. Niitä, joita etsitään ja haetaan. Tärkein tehtävä lopulta on tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Sen oivalsin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti